Olemme siirtyneet aikaan, jossa yksilön vastuusta on tullut lähes pyhä arvo. Puhutaan itsemääräämisoikeudesta, valinnoista, vahvuudesta ja oman elämän hallinnasta. Vastuu on vapautta, ja vapaus on hyvettä. Tätä ajatusta korostetaan niin poliittisessa retoriikassa kuin elämäntaito-oppaissa.
Mutta mitä tapahtuu, kun vastuu siirretään kokonaan yksilön harteille – myös silloin, kun ympäristö on rakennettu petolliseksi? Kun järjestelmä ei kanna, mutta yksilöä vaaditaan jaksamaan?
Kun työ ei enää takaa turvaa
Yhä useampi suomalainen tekee töitä – ja silti elää köyhyysrajan tuntumassa. Vakituinen kokopäivätyö ei ole enää tae toimeentulosta. Pätkätyöt, nollatuntisopimukset ja määräaikaisuudet ovat yleistyneet, ja sosiaaliturvan ehdot ovat kiristyneet. Suojaosa työttömyysturvasta poistettiin, mikä tarkoittaa, että pienikin ansio voi vaikuttaa heti etuuteen.
Lisäksi työpaikkoja ei löydy julkisista hausta, vaan suuri osa työpaikoista täyttyy verkostojen kautta. Moni ei saa edes mahdollisuutta tulla valituksi, koska ei kuulu ”oikeisiin piireihin”. Nuorilta vaaditaan työkokemusta ennen kuin kukaan antaa ensimmäistäkään mahdollisuutta. Pk-yritykset epäröivät palkata epävarmassa taloustilanteessa. Suuryrityksissä YT-neuvottelut ovat kroonistuneet.
Kolme vaarallista seurausta
- Uupuminen ja syyllistyminen
- Kun ihminen yrittää onnistua epäoikeudenmukaisissa rakenteissa mutta epäonnistuu, hän alkaa pitää itseään syyllisenä. Se vie voimavarat ja luo kokemuksen siitä, että vika on minussa – ei järjestelmässä.
- Empatian rapautuminen
- Toisten vaikeudet nähdään itse aiheutettuina. ”Jos minä pystyin tähän, pystyy kuka tahansa.” Tässä unohtuvat sattuma, etuoikeudet ja eri lähtökohdat. Empatian sijaan syntyy syyllistämistä ja välinpitämättömyyttä.
- Poliittinen vastuunpakoilu
- Kun kaikki esitetään yksilön valintana, instituutiot ja päättäjät voivat vetäytyä moraalisesta vastuustaan. Jos yksilö ei selviä, vika on yksilössä – ei siinä, että järjestelmä ei tue, ohjaa tai suojaa.
Tarvitsemme rakenteellista ymmärrystä
On totta, että vastuu on tärkeää. Ilman sitä meistä tulee passiivisia uhreja. Mutta vastuun ei pidä tarkoittaa sitä, että yksilö kantaa kaiken yksin. Todellinen vastuunotto on myös yhteiskunnan halua kantaa vastuuta niistä ehdoista, joissa yksilöt elävät, tekevät valintojaan ja yrittävät selvitä.
Kun puhutaan työstä ja toimeentulosta, on aika nähdä myös se, mikä jää yksilöpuheen varjoon: rakenteet, jotka eivät enää toimi. Ihminen ei ole kone, eikä yksilö voi kantaa yhteiskunnan painetta harteillaan loputtomasti ilman että jotain murtuu.
Kenen vapaus, kenen vastuu?
Yksilön vastuu vetoaa erityisesti niihin, jotka kokevat jo hallitsevansa elämäänsä – heihin, joilla on resursseja, verkostoja ja turvaa. Se tarjoaa yksinkertaisen selityksen monimutkaisiin ongelmiin. Mutta me tarvitsemme yhteiskunnan, joka katsoo vaikeuksia kohden eikä piiloudu yksilöpuheen taakse.
Yksilön vastuu ei saa olla savuverho, jonka taakse piilotamme yhteisen velvollisuuden. Yhteiskunta ei rakennu pelkistä yksilöistä – vaan myös siitä, mitä heille mahdollistetaan.