Sukupuoli ei tuntunut omalta – ennen kuin lakkasin yrittämästä valita
En ole koskaan täysin tunnistanut itseäni niissä sanoissa, joilla sukupuolista puhutaan. Nainen, mies, feminiininen, maskuliininen – jokainen niistä tuntui kuin vaate, joka ei istunut, vaikka yritin. Pitkään luulin, että ongelma oli minussa. Että olin vääränlainen nainen tai epäonnistunut jollain näkymättömällä tavalla.
Vasta keski-ikäisenä ymmärsin. Ne sanat, ne määritelmät, ne odotukset – eivät olleet koskaan minun. Ne oli annettu, opetettu, toistettu. Ja minä olin yrittänyt elää niitä totena, vaikka ne eivät koskaan olleet kotini.
Sisäinen vapaus tuli, kun lakkasin yrittämästä valita kahdesta vaihtoehdosta, jotka eivät tuntuneet omilta. Kun lakkasin kysymästä, mihin laatikkoon kuulun. Kun aloin määrittää itse, mitä minun kehoni ja olemukseni merkitsevät.
Silloin sukupuoli lakkasi olemasta ongelma. Se ei enää estänyt minua olemasta minä.
Sisälläni olen aina ollut jotain muuta kuin se, mitä ympäristöni on kutsunut minuksi. En mies, en nainen, en oikein mikään mikä olisi ollut valmiiksi nimetty. Ajaton, sukupuoleton, nimetön – en osannut sanoittaa sitä lapsena, en nuorena, en aikuisenakaan. Se vain oli totta. Jokin minussa ei asettunut annettuihin sanoihin.
Kun ympärillä ihmiset puhuivat asioista, jotka heille tuntuivat luonnollisilta – naiseudesta, mieheydestä, sukupuolesta, rooleista – minä en tunnistanut itseäni mistään. He liikkuivat maailmassa, jossa oli käsikirjoitus. Minulla ei ollut sellaista.
Ystävien puheet ja jaetut oletukset – ne tuntuivat usein vierailta. Ei siksi, etten olisi halunnut kuulua joukkoon, vaan siksi, että en löytänyt itseäni niistä tarinoista. Ja se teki yksinäiseksi. Ei siksi, että olisin ollut yksin, vaan siksi, että minua ei nähty siinä, mitä muut pitivät itsestäänselvyytenä.
Vasta kun lakkasin yrittämästä ymmärtää itseäni muiden sanojen kautta, aloin kuulla omaa ääntäni. Se ei ollut kova, ei varma, mutta se oli tosi.
Kotona sain kasvaa sukupuolesta vapaaksi. Sitä ei korostettu meillä, ei puettu naiseutta rooliksi tai tehtäväksi. Olimme hoivaavia, kyllä, mutta emme itsestämme luopuvia. Olimme naisia, mutta ennen kaikkea ihmisiä – ajattelevia ja tekeviä. Kodin sisällä oli siinä mielessä tilaa hengittää.
Mutta kun astuin ulos ovesta, yhteiskunta tuntui toisenlaiselta. Siellä naiseus oli jotain, jota piti näyttää. Jotain, jota muiden katseet mittasivat ja määrittivät. Siellä oli käsikirjoitus, jossa minun olisi pitänyt valita rooli – eikä mikään niistä tuntunut omalta.
Meikkasin nuorempana, niin kuin lähes kaikki. En siksi, että se olisi tuntunut omalta, vaan siksi että niin kuului tehdä. Mutta silmäni eivät koskaan pitäneet siitä. Kokeilin herkille tarkoitettuja meikkejä, mutta niistäkin sain oireita. Lopulta päätin luopua koko asiasta. En halunnut enää pakottaa itseäni sietämään jotain, jota en edes tarvinnut.
Ja toisaalta – eikö ole outoa, että pidämme normaalina sitä, että ihminen ei voi mennä ulos omilla kasvoillaan? Että luonnolliset piirteet on piilotettava tai korjattava, jotta ei tule tuomituksi? Luopuminen meikistä ei ollut uhraus – se oli helpotus. Sama pätee pukeutumiseen. Pidän mukavuutta kaikkein tärkeimpänä. Se ei tarkoita, että olisin luopunut naisellisuudesta – päinvastoin.
Olen löytänyt vaatteita, jotka ovat pehmeitä, joustavia ja keholleni lempeitä. Ne eivät purista, eivät estä liikettä. Silti ne tuntuvat omilta, kauniilta ja naisellisilta.
Olen oivaltanut, että naisellisuus ei ole sidottu kipuun, korkoihin tai kiiltäviin pintoihin.
Se on minussa, jos niin tunnen – riippumatta siitä, mitä ylläni on tai mitä en ole pannut kasvoilleni.
Olen nyt sisäisesti vapaa olemaan minä. Hyväksyn kehoni. En siksi, että se olisi täydellinen, vaan siksi, että se on minun – eikä kenenkään muun määriteltävissä.
Tunnen olevani nainen juuri siksi, että en enää täytä niitä odotuksia, jotka aiemmin saivat minut epäilemään itseäni. En siksi, että toistan kulttuurisia käsikirjoituksia, vaan siksi että olen lakannut kysymästä lupaa olla olemassa. Kun lopetin meikin käytön ja luovuin naisellisuuden muodoista, jotka eivät olleet minua varten – korkokengät, puristavat vaatteet, muiden katseelle pukeutuminen –
…tuntui aluksi siltä, että teen väärin. Että olen epäonnistunut nainen. Mutta kun jatkoin, ymmärsin jotain tärkeää: se tunne ei ollut totta – se oli muiden ääni, joka oli asunut minussa liian pitkään.
Sisäinen vapaus löytyi siitä hetkestä, kun lakkasin yrittämästä olla nainen toisten ehdoilla.
Nyt olen minä – nainen, omalla tavallani. En tarvitse lupausta hyväksynnästä. En tarvitse käsikirjoitusta. Riittää, että olen totta. Ehkä kaikkein eniten pelkäsin, että muut näkisivät minut vääränlaisena. Että joku sanoisi sen ääneen: et ole enää nainen, jos et meikkaa, jos et pukeudu kuten kuuluu. Mutta niin ei käynyt. Kukaan ei tuominnut. Kukaan ei kommentoinut.
Se tuomitseva ääni, jota pelkäsin – ei kuulunut kenellekään muulle. Se oli sisäistetty, opittu. Se asui minussa.
Ja kun aloin puhua sitä vastaan, se hiljeni. Olen huomannut, että voin elää rauhassa omana itsenäni. Ja jos joku joskus omassa mielessään tuomitsee minut, se ei ole minun taakkani – vaan hänen. Minä en ole kenenkään odotusten näyttämö. Olen minä – sisäisesti vapaa, levollinen, kehoni kanssa yhtä. Nainen, ilman lainausmerkkejä tai selityksiä. Vain minä.