Charlie Kirkin traaginen kuolema – yhden ainoan laukauksen seurauksena – on jättänyt syvän jäljen maahan, joka on jo valmiiksi jakautunut kahteen leiriin. Tapauksen ympärillä käytävä keskustelu kertoo paljon ajastamme: sananvapaudesta, vihapuheen määrittelystä, poliittisesta väkivallasta – ja ennen kaikkea ihmisistä kaiken tämän keskellä. Sanat voivat helposti vaihtua teoiksi. Poliittinen väkivalta ei enää tunnu poikkeukselta – se alkaa näyttäytyä yhä useammin keinona reagoida maailmaan, jota ei enää pystytä käsittelemään keskustelun keinoin.
Kun tv-juontaja Jimmy Kimmel sai ohjelmansa hyllylle kommentoituaan tapausta kärkkäästi, keskustelu ei koskenut enää vain yhtä kommenttia tai henkilöä – vaan koko ilmapiiriä. Tätä aihetta käsittelin aiemmassa kirjoituksessani: Sananvapaus, vihapuhe ja hiljaisuuden rajat.
Väkivalta ei tunne oikeaa puolta
On tärkeää sanoa ääneen: väkivalta on aina väärin. Kun ihmishenki menetetään, kyse ei ole enää mielipide-erosta tai ideologiasta, vaan elämän lopusta. Charlie Kirkin kuolema on ennen kaikkea tragedia hänen perheelleen, läheisilleen ja niille, jotka häntä seurasivat – erityisesti hänen pienille lapsilleen, jotka jäivät nyt ilman isää.
Samalla on pelottavaa, että poliittinen mielipide voi tänä päivänä maksaa jonkun hengen. Sananvapauden ja väkivallan pitäisi olla toisistaan erillään – mutta yhä useammin näyttää siltä, että ne kietoutuvat toisiinsa.
Kostonkierre ilman alkua
Yhdysvaltojen sisäinen polarisaatio on syventynyt pisteeseen, jossa kumpikaan puoli ei enää luota toiseen. Kun tapahtuu jotain järkyttävää, kuten poliittinen murha, reaktiot eivät ole enää yksiselitteisiä. Sen sijaan kysytään: ”Entä kun te teitte näin meille?” Se, mikä toiselle on provosointia tai vihaa, on toiselle ”vastareaktio”. Mutta kuka määrittää, kuka aloitti? Ja entä jos aloittajaa ei olekaan – vain jatkumo, joka ruokkii itseään?
Yksi teko, monta tulkintaa
Ampujaa epäillään mielenterveysongelmista, mutta siitä huolimatta tekoa käytetään nyt monenlaisten agendojen välineenä. Jotkut poliittiset ja uskonnolliset tahot nostavat murhan esimerkiksi siitä, kuinka konservatiivien henki on uhattuna. Toiset taas muistuttavat, kuinka helposti yhden yksilön teko yleistetään koko ryhmää koskevaksi. Tällöin syntyy uusi pelko: jos sinä kuulut ”niihin”, olet vaarallinen.
Yksi väkivallanteko voi muuttua välineeksi monenlaisiin tarkoituksiin – vaikka jo sen alkuperä oli tragedia.
Mielipide vai mielenrauha?
Sananvapauden ympärillä käytävä keskustelu kietoutuu yhä tiukemmin siihen, kuka saa puhua ja millä tavalla. Kun kommenteista seuraa potkuja, protesteja tai jopa murha, ei ole yllättävää, että moni alkaa hiljentyä. Mutta mitä se tekee yhteiskunnalle? Kun pelko puhumisesta kasvaa, tilaa jää niille, jotka eivät pelkää – ja se ei aina ole hyvä asia.
Minne tästä?
Charlie Kirkin kuolema on osa suurempaa kuvaa, jossa yhdysvaltalainen yhteiskunta näyttää kadottaneen kykynsä kuulla ilman aseita. Kysymys ei ole enää siitä, kuka on oikeassa – vaan siitä, voiko kumpikaan puoli enää aidosti kuulla toista. Jos haluamme estää seuraavan tragedian, tarvitaan jotain muuta kuin reaktiivista lainsäädäntöä tai sensuroituja puheenvuoroja. Tarvitaan pysähtymistä, myötätuntoa ja vastuunottoa – kaikilta puolilta. Meidän on aika kuroa umpeen yhä syvemmäksi revennyttä välimatkaa ja lähestyä toisiamme syyttelyn ja paheksunnan sijaan.
Pohdinnan paikka
Ehkä emme voi muuttaa kokonaisia järjestelmiä yhdellä blogitekstillä tai sosiaalisen median kommentilla. Mutta voimme kysyä itseltämme: milloin viimeksi yritin ymmärtää, en vain vastata? Ja milloin viimeksi näin toisen ihmisen ideologian sijaan?